Jokaisella meillä on tarve olla ainakin kerran elämässään ihannenainen.
Jo pienenä tyttönä tyttäreni katseli pinnasängyssä seisten missikisoja ja ilmoitti ihastuneella äänellä tulevansa isona missiksi, samoin poikanitytär neljä-viisi vuotiaana sovittaa mekkoa peilin edessä poseeraten ja ilmoittaa nuorelle myyjättärelle aikovansa isona julkkikseksi tai ainakin valokuva- malliksi. Myyjätteren pokka piti mutta jospa olisitte nähneet ilmeen?
Eipä silti tyttö on hyvin kaunis ja ulkonäkönsä puolesta voisi siihen ryhtyäkin ja samalla kuin sattumalta tulla myös jukkikseksi.
Mutta halu meillä naisilla on varmasti sama jo pikkutytöstä lähtien, olla kaunis ja kaikkien ihailema.
Mutta mistä ja kenenkä toimesta ihannenaisen kuva piirtyy jo pienen tytön haaveisiin.
Onkohan haave sisäsyntyistä ja geeneissä periytyvää vai jopa äidinmaidossa tarttunutta. Mutta totuus on ettei mediaa voi ainakaan tästä syyttää, kun olin pieni tyttö haaveilin jo kauneudesta ja kauniista vaatteista. Kodissamme ei näkynyt naistenlehtiä eikä tv:tä ollut vielä keksittykään; meille tuli Kansan Uutiset, kommunisti lehti. Minä työläisen tytär muistan ottaneeni äidin huulipuikon luvatta ja tietysti jäin kiinni,eihän kuusivuotiaan tytön huulet loista rubiininpunaisena edes elokuvissa.
Mistä sitten tämä ihana palo joka saa meidät naiset jo nuoresta iästä lähtien
halajamaan itsemme koristelua?
Meitähän kuvaillaan usein nk. kauniimmaksi sukupuoleksi.
Eläinmaailmassa naaras yrittää värityksellään sopeutua ympäröivään luontoon ja näin suojella jälkikasvuaan.
Onneksi ihminen ei tarvitse suojaväriä ja voin hyvillä mielin aloittaa tämänkin päivän puuteroimalla kasvoni ja meikata silmäni, voi tätä naisena olemisen riemua. Ihan käy sääliksi miehiä, jäävät ilman rakennekynsiä ja monta muuta ihanaa asiaa. Mutta saavathan kuitenkin katsella ja ihailla meitä pieniä kauniita vaimojaan, eli siis kummallekin jotakin.
Hyvää ja virkistävää sunnuntaita jokaiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti