Herään ääniin, erilaisiin, onko pahin mitä olen pelännyt jo vuosikaudet toteutunut.
Kuka tulee huoneeseen, miksi tämä joku ei koputa, soita ovikelloa?
Kuka tulee kotiini ilman lupaa?, ilmoittamatta. Ai, tunnistankin tulijan, hoitajahan siinä lääkekierrolla, mutta kuitenkin millä kertoisin hänelle ja muille -tämä on minun yksityisyyttäni, minun kotini. Maksanhan tästä vuokraa, vai maksanko- en muista koska olisin poistunut tästä talosta, en aina edes tästä huoneesta. Täytyy kysyä ensikerralla lapsilta ovatko hoitaneet vuokrani, ettei vaan jäisi maksamatta - noloa.
Eteeni tuodaan aamupala, puuroa. Olen aina rakastanut velliä ja puuroa, mutta se on taas liian paksua. Minkähänlainen koulutus tarvitaan että saisin samanlaista, ihanaa sopivan löysää kaurapuuroa jota mieheni keitti minulle joka aamu. En koskaan oppinut tekemään sitä yhtähyvin ja niin meidän perheessä muodostui roolimalli, hän keitti aamupuuron ja-kahvin, minä hoidin muun ruuan teon.
Mutta aikoja ei saa takaisin.
Pelkään hieman ruokailuaikoja, nuoret eivät näytä ymmärtävän etten millään pysty syömään tukkipojan annoksia, näin oli ennen. Nyt tulee pahaolo jo suuren ruoka määrän nähdessänä.
Minulla olisi tänään suihkuvuoro, sen piti olla jo eilen, siirrettiin. Kerrottiin johtuvan työvoima poliittisista syistä, en ymmärrä miksi ei voi suoraan sanoa ainakin kolmen hoitajan olevan sairaana. Onkohan kyseessä joku epidemia?
Niinkuin meille kaikkea edes kerrottaisi. Viereisestä vuoteesta vietiin yöllä Elvi pois, meitä on huoneessa nyt ainoastaan kolme. Arvaamme, mutta meille ei kerrota, nuoret taitavat pelätä kuolemaa enemmän kuin me
-meillehän se on jo odotettu vieras.
En tiedä kumpi on pahempaa ummetus tai ylivilkkaasti toimiva suoli, naapurin vatsaa on yritetty toimittaa jo kolme päivää, laihoin tuloksin.
Voi kun saisi yhdistettyä nämä kaksi olomuotoa niin meidän molempien vatsa toimisi spontaanisti ja ilman laksatiivien apua.
Suurempaa pelkoa en tiedä kuin ulostaa housuihin, tai paremminkin vaippaan, tunnen itsekunnioitukseni rapisevan muru murulta. Ymmärrän ettei hoitajilla ole aikaa viedä minua wc:n heti kun se kauhistus ilmoittaa tulostaan. Mutta kuitenkin toivon vahingon tapahtuvan sen kiltin hoitajan ollessa työssä, loukkaa vielä enemmän kuulla että taasko sulla on paska housuissa. Juurihan vaippa vaihdettiin.
Onneksi suurin osa hoitajista ymmärtää hädän alaisen tilani ja saan useasti
jopa hyvää huomiota, hellyyttäkin,
Iloitsen jo etukäteen opiskelijoista, meille ei kerrottu heidän tulostaan, mutta kuulin hoitajien puhuvan siitä. Pääsen ulos! papiljotit päähän ja virkistystä jota uusi kasvo tarjoaa- joskus täälläkin voi odottaa jotakin. Onhan tietysti myös lapseni ja ystäväni, mutta kuitenkin arki täällä on joka päiväistä ja hallitsee elämääni . Arjessa piilee elämä..
Päivä meni ja minut autetaan lepäämään, ristin käteni, kiitän ja pyydän siunausta,
Mutta kuitenkin äiti miksi et ota syliin, minua pelottaa. Yö on pitkä ja pimeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti