Kaikki loppuu aikanaan, kuten nuorison satukuva ja niin poistuimme muiden mukana ulos kirpeään pikku pakkaseen.
Täysinäisen salin kesti tyhjentyä joten jonotimme muiden mukana ulos pääsyä.
Kadulla odottikin sitten tytön vanhemmat.
Molemmmat katsoivat kadun toiselle puolelle kivettynein kasvoin, ei kysytty miten meni, oliko kuva hyvä, ei mitään kommenttia. Jos vihan voisi haistaa, niin nyt jos koskaan sen haju täyttäisi koko lähiseudun. Ei kiitetty tyttären leffa seurasta, hassua, enhän minä tyttären kanssa elokuviin ängennyt. Tytärhän minulle soitti ja varasi jopa liput, kysymys kuuluukin kuka oikeastaan järjesti koko reissun, isä vai äiti?
No siinä tilanteessa en autoon ängennyt, en olisi edes uskaltanut.
Kiitin leffa seurasta ja sanoin käveleväni kotiin, olinhan suunnitellut näin jo alun alkaenkin.
Näin pelko tuli, teki pesän ja jäi asumaan. Kaihersi sielua ja itsetuntoa.
En kehdannut kertoa miehelleni, en tyttärelleni, häpesin.
Häpesin käyttäymistäni, tyhmyyttäni. Entisen anopin sanat pullossa kasvanut, tulivat mieleeni. Tajusin etten vieläkään ole sitä pullon korkkia saanut auki....
Asia olisi jäänyt pakottamaan vain minun takaraivoani, jos pelkoa ei olisi ruokittu.
Mutta sitä ruokittiin, oikein olan takaa.
Muutaman illan kuluttua, ovisummeri soi.
Kysyn kuka soittaa, ei vastausta, joten en avaa porraskäytävän ovea.
Joku ystävällinen sielu kuitenkin auttaa hädässä olevaa ja avaa.
Ei aikaakaan kun ovikellomme soi.
Katson ovisilmästä, suuri kokoinen noin 45- 50 vuotias mies seisoo oven takana. En avaa, kysyn mitä asiaa, ei vastausta. Soittaa uudelleen, kysyn, ei vastaa. Tapaus toistuu useamman kerran, en saa vastausta. Käsken poistumaan, sanoen etten tunne häntä. Soittaa yhä ja tuo silmänsä aivan ovisilmään, siinä vaiheessa mieheni huomio jotain outoa tapahtuvan ja tulee myös eteiseen. Tuntematon mies poistuu paikalta kun kuulee minun kertovan miehelleni tapahtuneesta.
Pelkoa on ruokittu, tulee ajatus varoittamisesta, minua oli kielletty kertomasta.
En kertonut, ei yksin enää häpeä vaan myös pelko esti sen.
Elin pelon ja häpeän välimaastossa muutaman päivän, poistuin kotoa vain kauppareissujen ajaksi, silloinkin tähyilin ympärilleni, katsoin ja kuulostelin, pelkäsin.
Kunnes tyttäreni soitti ja ehdotti leipomon tehtaanmyylämässä käyntiä, lupasi tulla hakemaan, lupauduin. Matkalla avauduin ja kerroin, puhuin kaiken, häpeänkin.
Sain tietenkin kunnon läksytyksen, ei säästellyt sanojaan, olin ne ansainnut. Vannotti kertomaan miehelle ja poliisille. Kaiken saarnan keskellä tunsin kutistuvani pieneksi tytöksi joka pelkää vihaisia kasvoja ja sanoja..........
Tarina jatkuu alkuviikolla, kirjoitellaan. Faktaa tai fiktiota, siinäpä kysymys.
Rakkaudella murmur
Täysinäisen salin kesti tyhjentyä joten jonotimme muiden mukana ulos pääsyä.
Kadulla odottikin sitten tytön vanhemmat.
Molemmmat katsoivat kadun toiselle puolelle kivettynein kasvoin, ei kysytty miten meni, oliko kuva hyvä, ei mitään kommenttia. Jos vihan voisi haistaa, niin nyt jos koskaan sen haju täyttäisi koko lähiseudun. Ei kiitetty tyttären leffa seurasta, hassua, enhän minä tyttären kanssa elokuviin ängennyt. Tytärhän minulle soitti ja varasi jopa liput, kysymys kuuluukin kuka oikeastaan järjesti koko reissun, isä vai äiti?
No siinä tilanteessa en autoon ängennyt, en olisi edes uskaltanut.
Kiitin leffa seurasta ja sanoin käveleväni kotiin, olinhan suunnitellut näin jo alun alkaenkin.
Näin pelko tuli, teki pesän ja jäi asumaan. Kaihersi sielua ja itsetuntoa.
En kehdannut kertoa miehelleni, en tyttärelleni, häpesin.
Häpesin käyttäymistäni, tyhmyyttäni. Entisen anopin sanat pullossa kasvanut, tulivat mieleeni. Tajusin etten vieläkään ole sitä pullon korkkia saanut auki....
Asia olisi jäänyt pakottamaan vain minun takaraivoani, jos pelkoa ei olisi ruokittu.
Mutta sitä ruokittiin, oikein olan takaa.
Muutaman illan kuluttua, ovisummeri soi.
Kysyn kuka soittaa, ei vastausta, joten en avaa porraskäytävän ovea.
Joku ystävällinen sielu kuitenkin auttaa hädässä olevaa ja avaa.
Ei aikaakaan kun ovikellomme soi.
Katson ovisilmästä, suuri kokoinen noin 45- 50 vuotias mies seisoo oven takana. En avaa, kysyn mitä asiaa, ei vastausta. Soittaa uudelleen, kysyn, ei vastaa. Tapaus toistuu useamman kerran, en saa vastausta. Käsken poistumaan, sanoen etten tunne häntä. Soittaa yhä ja tuo silmänsä aivan ovisilmään, siinä vaiheessa mieheni huomio jotain outoa tapahtuvan ja tulee myös eteiseen. Tuntematon mies poistuu paikalta kun kuulee minun kertovan miehelleni tapahtuneesta.
Pelkoa on ruokittu, tulee ajatus varoittamisesta, minua oli kielletty kertomasta.
En kertonut, ei yksin enää häpeä vaan myös pelko esti sen.
Elin pelon ja häpeän välimaastossa muutaman päivän, poistuin kotoa vain kauppareissujen ajaksi, silloinkin tähyilin ympärilleni, katsoin ja kuulostelin, pelkäsin.
Kunnes tyttäreni soitti ja ehdotti leipomon tehtaanmyylämässä käyntiä, lupasi tulla hakemaan, lupauduin. Matkalla avauduin ja kerroin, puhuin kaiken, häpeänkin.
Sain tietenkin kunnon läksytyksen, ei säästellyt sanojaan, olin ne ansainnut. Vannotti kertomaan miehelle ja poliisille. Kaiken saarnan keskellä tunsin kutistuvani pieneksi tytöksi joka pelkää vihaisia kasvoja ja sanoja..........
Tarina jatkuu alkuviikolla, kirjoitellaan. Faktaa tai fiktiota, siinäpä kysymys.
Rakkaudella murmur
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti