Niinpä odotin viikon, taisi mennä toistakin kunnes rohkenin mennä kalenteria hakemaan. Kalenteri olisi joutanut mennä, jäädä hakematta, mutta olin luvannut lapselle, 10 vuotiaalle.
Omatunto voitti pelon.
Otin kuitenkin mieheni mukaan, jäi liikkeen ulkopuolelle. Ei kertonut ajatuksiaan, odotti. Odotti hölmöä vaimoaan kuin turvamies konsanaan. Tiesi pelostani, ymmärsi.
Ei ivannut, oli vain oma itsensä, minun mieheni.
Vastaanotto liikkeessä oli mitä mairein, oli hymyä, halausta, kuin mitään ikävää ei olisi tapahtunutkaan, kuin parhaat ystävät konsanaan.
Mutta haarniskani oli saanut naarmun, murtunut, minuun ei enää saanut otetta, pyristelin kuin kala verkossa.
Toistelin olematonta kiirettä, kerroin mieheni odottavan.
Nyt minulle tarjottiin uutta kasvohoitoa, kokeiluna. Hoito oli juuri tullut USA:sta ja sitä olisi pitänyt kokeilla, hoito ei olisi maksanut minulle mitään, kanta-asiakkaalle.
Syytin kiirettä, rouva yritti lepytellä tarttui molemmin käsin hartioista, lausui nimeäni, monta kertaa. Käännyin, lupasin ottaa yhteyttä paremmalla ajalla.... Parempaa aikaa ei ole tähän päivään mennessä löytynyt.
Pieni kaupunki, pienet ympyrät, pelkoni kohdetta ei niin vain voi välttää.
Kävelee vastaan vaimonsa kanssa, tervehtii meitä, miestäni ja minua, kun pakoonkaan ei pääse... Kohteliaisuus ennenkaikkea, kun muutakaan ei voi, eikä äkkiseltään keksi...
Muutaman päivän kuluttua on viha löytänyt taas omistajansa ja asettunut uomaansa, niinpä tervehdystä ei näy ei kuulu. Tapaamme toisemme kadulla, mies kääntää katseensa, ilme kovettuu, asento jäykistyy, vihan voi melkeinpä haistaa. Mikä saa ihmisessä aikaan näin hirveän vihan?? Enkä minä ole ainoa vihansa kohde.
Olenhan aiemmin kertonut hänen vihastaan homoja, veljeään, äitiään, siskoaan, isäpuoltaan ym. kohtaan, mitä tämä on, ja mihin se johtaa.
Miten ihminen joka ei saa tahtoaan läpi saa itsessään aikaan näin hirveän vuosikausia kestävän vihan, vihan joka ei laimene, ei unohdu.
Tarina on totta, mutta tarinan kertojan haluan salata, olen sen luvannut.
Pelko sai lopulta "siivet selkäänsä" ja siksi se haluttiin julkaista, opetukseksi, pelastusrenkaaksi, turvatiedoksi.
Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, hymyn taakse voi kätkeytyä paljon, enemmän kuin arvaatkaan.
Maailmassa on paljon vihaa, pelkoa, rakkautta, löytyypä hyvyyttäkin.
Mutta miksi mies tappaa, lyö?? Siitä on pakko kirjoittaa, ottaa selvää, kysellä?
Palataan näihin tunnelmiin ensi kerralla.
Rakkain terveisin murmur
Omatunto voitti pelon.
Otin kuitenkin mieheni mukaan, jäi liikkeen ulkopuolelle. Ei kertonut ajatuksiaan, odotti. Odotti hölmöä vaimoaan kuin turvamies konsanaan. Tiesi pelostani, ymmärsi.
Ei ivannut, oli vain oma itsensä, minun mieheni.
Vastaanotto liikkeessä oli mitä mairein, oli hymyä, halausta, kuin mitään ikävää ei olisi tapahtunutkaan, kuin parhaat ystävät konsanaan.
Mutta haarniskani oli saanut naarmun, murtunut, minuun ei enää saanut otetta, pyristelin kuin kala verkossa.
Toistelin olematonta kiirettä, kerroin mieheni odottavan.
Nyt minulle tarjottiin uutta kasvohoitoa, kokeiluna. Hoito oli juuri tullut USA:sta ja sitä olisi pitänyt kokeilla, hoito ei olisi maksanut minulle mitään, kanta-asiakkaalle.
Syytin kiirettä, rouva yritti lepytellä tarttui molemmin käsin hartioista, lausui nimeäni, monta kertaa. Käännyin, lupasin ottaa yhteyttä paremmalla ajalla.... Parempaa aikaa ei ole tähän päivään mennessä löytynyt.
Pieni kaupunki, pienet ympyrät, pelkoni kohdetta ei niin vain voi välttää.
Kävelee vastaan vaimonsa kanssa, tervehtii meitä, miestäni ja minua, kun pakoonkaan ei pääse... Kohteliaisuus ennenkaikkea, kun muutakaan ei voi, eikä äkkiseltään keksi...
Muutaman päivän kuluttua on viha löytänyt taas omistajansa ja asettunut uomaansa, niinpä tervehdystä ei näy ei kuulu. Tapaamme toisemme kadulla, mies kääntää katseensa, ilme kovettuu, asento jäykistyy, vihan voi melkeinpä haistaa. Mikä saa ihmisessä aikaan näin hirveän vihan?? Enkä minä ole ainoa vihansa kohde.
Olenhan aiemmin kertonut hänen vihastaan homoja, veljeään, äitiään, siskoaan, isäpuoltaan ym. kohtaan, mitä tämä on, ja mihin se johtaa.
Miten ihminen joka ei saa tahtoaan läpi saa itsessään aikaan näin hirveän vuosikausia kestävän vihan, vihan joka ei laimene, ei unohdu.
Tarina on totta, mutta tarinan kertojan haluan salata, olen sen luvannut.
Pelko sai lopulta "siivet selkäänsä" ja siksi se haluttiin julkaista, opetukseksi, pelastusrenkaaksi, turvatiedoksi.
Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, hymyn taakse voi kätkeytyä paljon, enemmän kuin arvaatkaan.
Maailmassa on paljon vihaa, pelkoa, rakkautta, löytyypä hyvyyttäkin.
Mutta miksi mies tappaa, lyö?? Siitä on pakko kirjoittaa, ottaa selvää, kysellä?
Palataan näihin tunnelmiin ensi kerralla.
Rakkain terveisin murmur
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti