Tv-uutiset menossa, katson syrjäsilmin, kunnes ääni ilosta saa katseeni nousemaan lehdestä.
Suuri määrä lapsia ja heidän vanhempiaan on seuraamassa aidan takaa miten lehmät kirmaisevat kesälaitumelle.
Siinä hieman arasteltiin, nuuskaus raitista ilmaa ja vauhtia "töppösiin", muutama ilon saksaus ja ravi ympäri laidunta sai alkaa.
Tämä ilo onkin säädetty direktiivein, hyvä näin. Mutta entä vanhus, onko direktiiviä
ulkoiluttamisesta, jos olisi niin miten se toimisi tällä "silppuri" mentalliteetilla.
Yleisönosastolla eräs suomalainen vanhus vertasi oloja vangin elämään, tosin hänen mielestään vanhuksen olot olisivat paremmat jos hänet vangittaisiin.
Silloin hänellä olisi yksityinen mukava selli, mahdollisuus kunnolliseen hampaidenhoi-
toon, tarpeelliset apuvälineet liikkumiseen, päiväraha ja tärkeintä hoitajia olisi tarpeeksi.
Vanhuksilla olisi myös käytettävissään lakimiehet ja lait jotka suojelisivat heitä hoitajien laiminlyönneitä ja väärinkäytöksiltä.
Mutta mistä laki vanhuksien ulkoiluttamiseen, entä sen noudattiseen säästöjä kun pitää tehdä, eikä oikeastaan ole mistä ottaa, tyhjästä on todella paha nyhjäistä.
Tässä kohtaa kysyisin missä mennään kun sivistysvaltio jo käsitteenä romuttuu. Sivistysvaltion kun tunnistaa miten se huolehtii vanhuksistaan ja vähäosasistaan.
Säästöjä, säästöjä, mutta kuka säästää, joskus tuntuu että säästäjä on aina se pienin valittajaporras.
Hoitaja oppii opiskellessaan potilaan kokonaisuudeksi, fyysiseksi ja psyykkiseksi.
Potilas tarvitsee ravintoa, vaivoihinsa lääkityksen, hoivaa, empatiaa ja huolenpitoa.
Elämiseen tarvitaan myös virikkeitä, elämä itsessään on jo suurin lääke.
Kaiken tämän mahdollistamiseksi tarvitaan motivoitunut henkilökunta, sitä pitää olla myös riittävästi.
Motivointi kun ei tahdo nykyisin oikein toimia, ja miten se toimisikaan kun ei ole aikaa tehdä kuin pakollinen.
Kuka säätäisi lain hoitohenkilökunnan määrästä ja huolehtisi myös sen noudattamises-
ta.
Ala ei ole nk. mediaseksikäs, palkkaus työnvaatimustasoon nähden kehno, työajoissa
häviää aina insinöörille tai merkonoomille, eikä arvostustakaan tunnu riittävän.
Silti työ on palkitsevaa ja ihmisläheistä, joka antaa enemmän kuin ottaa.
Viedään mummut, papat ulos ja pyydetään yleisö seuraamaan, kyllä heidänkin hymyn-
sä tv- ruudun valloittaa. Eiköhän tuota arvostusta saada nousemaan kun julkistetaan myös vanhuksen ilo ja elämänhalu, ei aina suru ja ankeus.
Rakkaudella murmur.
Suuri määrä lapsia ja heidän vanhempiaan on seuraamassa aidan takaa miten lehmät kirmaisevat kesälaitumelle.
Siinä hieman arasteltiin, nuuskaus raitista ilmaa ja vauhtia "töppösiin", muutama ilon saksaus ja ravi ympäri laidunta sai alkaa.
Tämä ilo onkin säädetty direktiivein, hyvä näin. Mutta entä vanhus, onko direktiiviä
ulkoiluttamisesta, jos olisi niin miten se toimisi tällä "silppuri" mentalliteetilla.
Yleisönosastolla eräs suomalainen vanhus vertasi oloja vangin elämään, tosin hänen mielestään vanhuksen olot olisivat paremmat jos hänet vangittaisiin.
Silloin hänellä olisi yksityinen mukava selli, mahdollisuus kunnolliseen hampaidenhoi-
toon, tarpeelliset apuvälineet liikkumiseen, päiväraha ja tärkeintä hoitajia olisi tarpeeksi.
Vanhuksilla olisi myös käytettävissään lakimiehet ja lait jotka suojelisivat heitä hoitajien laiminlyönneitä ja väärinkäytöksiltä.
Mutta mistä laki vanhuksien ulkoiluttamiseen, entä sen noudattiseen säästöjä kun pitää tehdä, eikä oikeastaan ole mistä ottaa, tyhjästä on todella paha nyhjäistä.
Tässä kohtaa kysyisin missä mennään kun sivistysvaltio jo käsitteenä romuttuu. Sivistysvaltion kun tunnistaa miten se huolehtii vanhuksistaan ja vähäosasistaan.
Säästöjä, säästöjä, mutta kuka säästää, joskus tuntuu että säästäjä on aina se pienin valittajaporras.
Hoitaja oppii opiskellessaan potilaan kokonaisuudeksi, fyysiseksi ja psyykkiseksi.
Potilas tarvitsee ravintoa, vaivoihinsa lääkityksen, hoivaa, empatiaa ja huolenpitoa.
Elämiseen tarvitaan myös virikkeitä, elämä itsessään on jo suurin lääke.
Kaiken tämän mahdollistamiseksi tarvitaan motivoitunut henkilökunta, sitä pitää olla myös riittävästi.
Motivointi kun ei tahdo nykyisin oikein toimia, ja miten se toimisikaan kun ei ole aikaa tehdä kuin pakollinen.
Kuka säätäisi lain hoitohenkilökunnan määrästä ja huolehtisi myös sen noudattamises-
ta.
Ala ei ole nk. mediaseksikäs, palkkaus työnvaatimustasoon nähden kehno, työajoissa
häviää aina insinöörille tai merkonoomille, eikä arvostustakaan tunnu riittävän.
Silti työ on palkitsevaa ja ihmisläheistä, joka antaa enemmän kuin ottaa.
Viedään mummut, papat ulos ja pyydetään yleisö seuraamaan, kyllä heidänkin hymyn-
sä tv- ruudun valloittaa. Eiköhän tuota arvostusta saada nousemaan kun julkistetaan myös vanhuksen ilo ja elämänhalu, ei aina suru ja ankeus.
Rakkaudella murmur.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti