Makaan hoitopöydällä hämmentyneenä, peloissani, kysyen itseltäni, mitä tämä on, ei tälläistä tapahdu Suomessa...
Yritän keplotella itseni selville vesille selittäen ettei minulla tosiaankaan ole varaa ostaa heidän tyttärelleen autoa, ajokortista puhumattakaan.
Naisella oli suunnitelma ratkaisukin valmiina.
He antavat miehensä kanssa minulle rahaa kerran kaksi kuukaudessa jotka minun tulisi tallettaa heidän tyttärensä tilille. He käyvät avaamassa tilin, mutta minä en saisi puhua asiasta kenellekään, edes heidän tyttärensä ei saisi tietää rahoista.
Ihmettelen miksi näin yksinkertainen toimi tehdään monimutkaiseksi kun netin kautta heidän rahansa siirtyvät helposti tyttären tilille, ei tässä minua tarvita.
Olen kuulemma tärkeä koska vanhempina eivät sitä voi tehdä....outoa minun mielestäni.
Vaimo aloittaa samassa siirapin makean myyntipuheen roolini tärkeydestä.
Kertoo miten tytär rakastaa minua kun kuulee "mummin" ostaneen hänelle auton ja ajokortin.
Miten tytär huolehtii minusta, tulisi katsomaan vanhainkotiin, tuntisi minun olevan hänelle oikea "mummi".
Nyt taitaa mennä lujaa, liiankin lujaa mietin itsekseni. En tunne olevani seniili, en niin seniili että tällaista soopaa nielisin, en ainakaan pureksimatta.
Hädissäni lupaan harkita asiaa, samalla yritän miettiä miten päästä tukalasta, naivistakin tilanteesta.
Hoito on kesken joten jään...
Sain melkeinpä vuoden ylenpalttista ystävyyttä osakseni, minut esiteltiin muille asiakkaille mummina jopa äitinä. Tunsin häpeää, en edes halunnut olla tuon suulaan miehen äiti, miehen josta kuin salaa paistaa outous, ystävyyden takaa ilkeys.
En osaa paikantaa tunnetta, sen vain tuntee, sen kuulee vaikka mies hymyilee. Hymy pettää..
Kasvohoidon jälkeen siirryimme liiketilan puolelle huolehtimaan kynsistä, tunnen oloni turvalliseksi.
Turva särkyy miehen tarkastukseen, hän kun soittaa kysyäkseen tuliko koukku nielaistua, menikö karvoineen päivineen. En ymmärrä kieltä, mutta vaimon hymy paljastaa verkkojen löytäneen oikean osoitteen.
Odotan vain ulos pääsyä suunnitellen siirtyväni uuden hoitolan asiakkaaksi pikimiten.
Miten näin kävi, mitä tein väärin?
Tarina jatkuu loppuviikolla, palaillaan. Totta vai tarua, sen jokainen itse päättää.
Rakkain terveisin murmur.
Yritän keplotella itseni selville vesille selittäen ettei minulla tosiaankaan ole varaa ostaa heidän tyttärelleen autoa, ajokortista puhumattakaan.
Naisella oli suunnitelma ratkaisukin valmiina.
He antavat miehensä kanssa minulle rahaa kerran kaksi kuukaudessa jotka minun tulisi tallettaa heidän tyttärensä tilille. He käyvät avaamassa tilin, mutta minä en saisi puhua asiasta kenellekään, edes heidän tyttärensä ei saisi tietää rahoista.
Ihmettelen miksi näin yksinkertainen toimi tehdään monimutkaiseksi kun netin kautta heidän rahansa siirtyvät helposti tyttären tilille, ei tässä minua tarvita.
Olen kuulemma tärkeä koska vanhempina eivät sitä voi tehdä....outoa minun mielestäni.
Vaimo aloittaa samassa siirapin makean myyntipuheen roolini tärkeydestä.
Kertoo miten tytär rakastaa minua kun kuulee "mummin" ostaneen hänelle auton ja ajokortin.
Miten tytär huolehtii minusta, tulisi katsomaan vanhainkotiin, tuntisi minun olevan hänelle oikea "mummi".
Nyt taitaa mennä lujaa, liiankin lujaa mietin itsekseni. En tunne olevani seniili, en niin seniili että tällaista soopaa nielisin, en ainakaan pureksimatta.
Hädissäni lupaan harkita asiaa, samalla yritän miettiä miten päästä tukalasta, naivistakin tilanteesta.
Hoito on kesken joten jään...
Sain melkeinpä vuoden ylenpalttista ystävyyttä osakseni, minut esiteltiin muille asiakkaille mummina jopa äitinä. Tunsin häpeää, en edes halunnut olla tuon suulaan miehen äiti, miehen josta kuin salaa paistaa outous, ystävyyden takaa ilkeys.
En osaa paikantaa tunnetta, sen vain tuntee, sen kuulee vaikka mies hymyilee. Hymy pettää..
Kasvohoidon jälkeen siirryimme liiketilan puolelle huolehtimaan kynsistä, tunnen oloni turvalliseksi.
Turva särkyy miehen tarkastukseen, hän kun soittaa kysyäkseen tuliko koukku nielaistua, menikö karvoineen päivineen. En ymmärrä kieltä, mutta vaimon hymy paljastaa verkkojen löytäneen oikean osoitteen.
Odotan vain ulos pääsyä suunnitellen siirtyväni uuden hoitolan asiakkaaksi pikimiten.
Miten näin kävi, mitä tein väärin?
Tarina jatkuu loppuviikolla, palaillaan. Totta vai tarua, sen jokainen itse päättää.
Rakkain terveisin murmur.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti