maanantai 25. kesäkuuta 2012
murmurin muistelot: Viha ja pelko yhteensoppii / osa 8
murmurin muistelot: Viha ja pelko yhteensoppii / osa 8: Niinpä odotin viikon, taisi mennä toistakin kunnes rohkenin mennä kalenteria hakemaan. Kalenteri olisi joutanut mennä, jäädä hakematta, mut...
murmurin muistelot: Viha ja pelko yhteensoppii / osa 8
murmurin muistelot: Viha ja pelko yhteensoppii / osa 8: Niinpä odotin viikon, taisi mennä toistakin kunnes rohkenin mennä kalenteria hakemaan. Kalenteri olisi joutanut mennä, jäädä hakematta, mut...
Viha ja pelko yhteensoppii / osa 8
Niinpä odotin viikon, taisi mennä toistakin kunnes rohkenin mennä kalenteria hakemaan. Kalenteri olisi joutanut mennä, jäädä hakematta, mutta olin luvannut lapselle, 10 vuotiaalle.
Omatunto voitti pelon.
Otin kuitenkin mieheni mukaan, jäi liikkeen ulkopuolelle. Ei kertonut ajatuksiaan, odotti. Odotti hölmöä vaimoaan kuin turvamies konsanaan. Tiesi pelostani, ymmärsi.
Ei ivannut, oli vain oma itsensä, minun mieheni.
Vastaanotto liikkeessä oli mitä mairein, oli hymyä, halausta, kuin mitään ikävää ei olisi tapahtunutkaan, kuin parhaat ystävät konsanaan.
Mutta haarniskani oli saanut naarmun, murtunut, minuun ei enää saanut otetta, pyristelin kuin kala verkossa.
Toistelin olematonta kiirettä, kerroin mieheni odottavan.
Nyt minulle tarjottiin uutta kasvohoitoa, kokeiluna. Hoito oli juuri tullut USA:sta ja sitä olisi pitänyt kokeilla, hoito ei olisi maksanut minulle mitään, kanta-asiakkaalle.
Syytin kiirettä, rouva yritti lepytellä tarttui molemmin käsin hartioista, lausui nimeäni, monta kertaa. Käännyin, lupasin ottaa yhteyttä paremmalla ajalla.... Parempaa aikaa ei ole tähän päivään mennessä löytynyt.
Pieni kaupunki, pienet ympyrät, pelkoni kohdetta ei niin vain voi välttää.
Kävelee vastaan vaimonsa kanssa, tervehtii meitä, miestäni ja minua, kun pakoonkaan ei pääse... Kohteliaisuus ennenkaikkea, kun muutakaan ei voi, eikä äkkiseltään keksi...
Muutaman päivän kuluttua on viha löytänyt taas omistajansa ja asettunut uomaansa, niinpä tervehdystä ei näy ei kuulu. Tapaamme toisemme kadulla, mies kääntää katseensa, ilme kovettuu, asento jäykistyy, vihan voi melkeinpä haistaa. Mikä saa ihmisessä aikaan näin hirveän vihan?? Enkä minä ole ainoa vihansa kohde.
Olenhan aiemmin kertonut hänen vihastaan homoja, veljeään, äitiään, siskoaan, isäpuoltaan ym. kohtaan, mitä tämä on, ja mihin se johtaa.
Miten ihminen joka ei saa tahtoaan läpi saa itsessään aikaan näin hirveän vuosikausia kestävän vihan, vihan joka ei laimene, ei unohdu.
Tarina on totta, mutta tarinan kertojan haluan salata, olen sen luvannut.
Pelko sai lopulta "siivet selkäänsä" ja siksi se haluttiin julkaista, opetukseksi, pelastusrenkaaksi, turvatiedoksi.
Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, hymyn taakse voi kätkeytyä paljon, enemmän kuin arvaatkaan.
Maailmassa on paljon vihaa, pelkoa, rakkautta, löytyypä hyvyyttäkin.
Mutta miksi mies tappaa, lyö?? Siitä on pakko kirjoittaa, ottaa selvää, kysellä?
Palataan näihin tunnelmiin ensi kerralla.
Rakkain terveisin murmur
Omatunto voitti pelon.
Otin kuitenkin mieheni mukaan, jäi liikkeen ulkopuolelle. Ei kertonut ajatuksiaan, odotti. Odotti hölmöä vaimoaan kuin turvamies konsanaan. Tiesi pelostani, ymmärsi.
Ei ivannut, oli vain oma itsensä, minun mieheni.
Vastaanotto liikkeessä oli mitä mairein, oli hymyä, halausta, kuin mitään ikävää ei olisi tapahtunutkaan, kuin parhaat ystävät konsanaan.
Mutta haarniskani oli saanut naarmun, murtunut, minuun ei enää saanut otetta, pyristelin kuin kala verkossa.
Toistelin olematonta kiirettä, kerroin mieheni odottavan.
Nyt minulle tarjottiin uutta kasvohoitoa, kokeiluna. Hoito oli juuri tullut USA:sta ja sitä olisi pitänyt kokeilla, hoito ei olisi maksanut minulle mitään, kanta-asiakkaalle.
Syytin kiirettä, rouva yritti lepytellä tarttui molemmin käsin hartioista, lausui nimeäni, monta kertaa. Käännyin, lupasin ottaa yhteyttä paremmalla ajalla.... Parempaa aikaa ei ole tähän päivään mennessä löytynyt.
Pieni kaupunki, pienet ympyrät, pelkoni kohdetta ei niin vain voi välttää.
Kävelee vastaan vaimonsa kanssa, tervehtii meitä, miestäni ja minua, kun pakoonkaan ei pääse... Kohteliaisuus ennenkaikkea, kun muutakaan ei voi, eikä äkkiseltään keksi...
Muutaman päivän kuluttua on viha löytänyt taas omistajansa ja asettunut uomaansa, niinpä tervehdystä ei näy ei kuulu. Tapaamme toisemme kadulla, mies kääntää katseensa, ilme kovettuu, asento jäykistyy, vihan voi melkeinpä haistaa. Mikä saa ihmisessä aikaan näin hirveän vihan?? Enkä minä ole ainoa vihansa kohde.
Olenhan aiemmin kertonut hänen vihastaan homoja, veljeään, äitiään, siskoaan, isäpuoltaan ym. kohtaan, mitä tämä on, ja mihin se johtaa.
Miten ihminen joka ei saa tahtoaan läpi saa itsessään aikaan näin hirveän vuosikausia kestävän vihan, vihan joka ei laimene, ei unohdu.
Tarina on totta, mutta tarinan kertojan haluan salata, olen sen luvannut.
Pelko sai lopulta "siivet selkäänsä" ja siksi se haluttiin julkaista, opetukseksi, pelastusrenkaaksi, turvatiedoksi.
Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, hymyn taakse voi kätkeytyä paljon, enemmän kuin arvaatkaan.
Maailmassa on paljon vihaa, pelkoa, rakkautta, löytyypä hyvyyttäkin.
Mutta miksi mies tappaa, lyö?? Siitä on pakko kirjoittaa, ottaa selvää, kysellä?
Palataan näihin tunnelmiin ensi kerralla.
Rakkain terveisin murmur
maanantai 11. kesäkuuta 2012
murmurin muistelot: Viha ja pelko yhteensoppii /osa 7
murmurin muistelot: Viha ja pelko yhteensoppii /osa 7: Nyt jos koskaan on aika ottaa itseään niskasta ja soittaa poliisille, sen myös tein. Keskus yhdisti minut talousrikostutkintaan, hyvä tuum...
Viha ja pelko yhteensoppii /osa 7
Nyt jos koskaan on aika ottaa itseään niskasta ja soittaa poliisille, sen myös tein.
Keskus yhdisti minut talousrikostutkintaan, hyvä tuumasin mielessäni. Hetken kuluttua
ystävällis jämäkkä poliisimies kyseli, kuunteli ja ennen kuin huomasinkaan olin kertonut kaiken, mitään salaamatta ja mitään pois jättämättä.
Kyseli yrittäjäperheen nimet, puhelinnumerot, liikkeen nimen, sijainnin sekä yleensäkin kaiken mahdollisen ja mahdottoman väliltä.
Ja kaskummaa en tiennyt nimiä, en numeroita, en oikeastaan mitään. Liikkeen numeron tiesin, enhän olisi muuten pystynyt tilaamaan hoitoaikoja.
Tyttären etunimen tiesin samoin heidän lempinimensä, oikeat nimet olivat kuulemma suomalaisen vaikea ääntää?
Tyttären puhelinnumero oli jäänyt kännykkäni muistiin, minullehan oli viestitetty sitä kautta.
Kuitenkin minua oltiin leivottu mummiksi, mies nimitti jopa äidikseen. Aika hepposin perustein sitä mummiksi halutaan. Minun odotettiin tallettavan tyttärensä tilille rahaa jolla hankittaisiin hänelle auto ja ajokortti.
Tytär kuulemma hoitaisi ja huolehtisi minusta kun olisin vanha. Tämä kuulemma todistaisi minun rakastavan häntä kuin omaa lapsenlastani, olinhan kustantanut hänelle nämä ylellisyydet.
Vanhemmat antaisivat minulle rahaa jonka minun tulisi tallettaa tyttären pankkitilille. Joten minusta outoa, olisivathan he pystyneet tähän itsekin, rahathan tulivat heiltä?
Vanha olen mutten seniili, kilttikin mutta en sentään onneksi niin kiltti.
Yhtäkaikki sain lohdukseni kuulla poliisimiehen ihmetyksen, hänestäkin juttu on outo, viittaisi veronkiertoon, tiedä häntä.
Tässä vaiheessa kerroin pelostani, pyysin myös ettei minua liitettäisi juttuun.
Olin halunnut vain jonkun tietävän, jos jotakin sattuu.
Poliisi tuntui ymmärtävän, varoitti etten saa antaa sekoittaa itseäni enempää.
Vihjaisi myös uuden hoitolan olevan paikallaan.
Illalla kerroin miehelleni kaiken, tyhmyyden, häpeän ja hyväksikäytetyn tunteen, pettymyksen kun luottamus rikotaan.
Tapaus jäi onneksi yritys asteelle, mutta entä jos ei??
Sanotaan, ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, tämä leikki oli kuitenkin hevosen leikkiä jonka onneksi puhalsin poikki, poikki vielä kun kykenin.
Pelko jäi, yritin työntää sitä taka-alalle, mutta kun sitä ruokittiin.
Yrittänyttä ei helposti lannisteta, niinpä tyttärensä tekstiviesti ilmoitti koulun joulukalenterista jonka voisin noutaa äitinsä liiketilasta. Olinhan sen maksanut etukäteen leffareissulla, tiedustelipa vielä milloin sen noutaisin....
Joten leikki jatkuu....
Jatkuu viikon kuluttua, lukurauhaa siihen asti.
Kyllä se vielä joskus selviää FAKTAA tai FIKTIOTA.
Rakkaudella murmur.
Keskus yhdisti minut talousrikostutkintaan, hyvä tuumasin mielessäni. Hetken kuluttua
ystävällis jämäkkä poliisimies kyseli, kuunteli ja ennen kuin huomasinkaan olin kertonut kaiken, mitään salaamatta ja mitään pois jättämättä.
Kyseli yrittäjäperheen nimet, puhelinnumerot, liikkeen nimen, sijainnin sekä yleensäkin kaiken mahdollisen ja mahdottoman väliltä.
Ja kaskummaa en tiennyt nimiä, en numeroita, en oikeastaan mitään. Liikkeen numeron tiesin, enhän olisi muuten pystynyt tilaamaan hoitoaikoja.
Tyttären etunimen tiesin samoin heidän lempinimensä, oikeat nimet olivat kuulemma suomalaisen vaikea ääntää?
Tyttären puhelinnumero oli jäänyt kännykkäni muistiin, minullehan oli viestitetty sitä kautta.
Kuitenkin minua oltiin leivottu mummiksi, mies nimitti jopa äidikseen. Aika hepposin perustein sitä mummiksi halutaan. Minun odotettiin tallettavan tyttärensä tilille rahaa jolla hankittaisiin hänelle auto ja ajokortti.
Tytär kuulemma hoitaisi ja huolehtisi minusta kun olisin vanha. Tämä kuulemma todistaisi minun rakastavan häntä kuin omaa lapsenlastani, olinhan kustantanut hänelle nämä ylellisyydet.
Vanhemmat antaisivat minulle rahaa jonka minun tulisi tallettaa tyttären pankkitilille. Joten minusta outoa, olisivathan he pystyneet tähän itsekin, rahathan tulivat heiltä?
Vanha olen mutten seniili, kilttikin mutta en sentään onneksi niin kiltti.
Yhtäkaikki sain lohdukseni kuulla poliisimiehen ihmetyksen, hänestäkin juttu on outo, viittaisi veronkiertoon, tiedä häntä.
Tässä vaiheessa kerroin pelostani, pyysin myös ettei minua liitettäisi juttuun.
Olin halunnut vain jonkun tietävän, jos jotakin sattuu.
Poliisi tuntui ymmärtävän, varoitti etten saa antaa sekoittaa itseäni enempää.
Vihjaisi myös uuden hoitolan olevan paikallaan.
Illalla kerroin miehelleni kaiken, tyhmyyden, häpeän ja hyväksikäytetyn tunteen, pettymyksen kun luottamus rikotaan.
Tapaus jäi onneksi yritys asteelle, mutta entä jos ei??
Sanotaan, ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, tämä leikki oli kuitenkin hevosen leikkiä jonka onneksi puhalsin poikki, poikki vielä kun kykenin.
Pelko jäi, yritin työntää sitä taka-alalle, mutta kun sitä ruokittiin.
Yrittänyttä ei helposti lannisteta, niinpä tyttärensä tekstiviesti ilmoitti koulun joulukalenterista jonka voisin noutaa äitinsä liiketilasta. Olinhan sen maksanut etukäteen leffareissulla, tiedustelipa vielä milloin sen noutaisin....
Joten leikki jatkuu....
Jatkuu viikon kuluttua, lukurauhaa siihen asti.
Kyllä se vielä joskus selviää FAKTAA tai FIKTIOTA.
Rakkaudella murmur.
torstai 7. kesäkuuta 2012
viha ja pelko yhteensoppii / osa 6
Kaikki loppuu aikanaan, kuten nuorison satukuva ja niin poistuimme muiden mukana ulos kirpeään pikku pakkaseen.
Täysinäisen salin kesti tyhjentyä joten jonotimme muiden mukana ulos pääsyä.
Kadulla odottikin sitten tytön vanhemmat.
Molemmmat katsoivat kadun toiselle puolelle kivettynein kasvoin, ei kysytty miten meni, oliko kuva hyvä, ei mitään kommenttia. Jos vihan voisi haistaa, niin nyt jos koskaan sen haju täyttäisi koko lähiseudun. Ei kiitetty tyttären leffa seurasta, hassua, enhän minä tyttären kanssa elokuviin ängennyt. Tytärhän minulle soitti ja varasi jopa liput, kysymys kuuluukin kuka oikeastaan järjesti koko reissun, isä vai äiti?
No siinä tilanteessa en autoon ängennyt, en olisi edes uskaltanut.
Kiitin leffa seurasta ja sanoin käveleväni kotiin, olinhan suunnitellut näin jo alun alkaenkin.
Näin pelko tuli, teki pesän ja jäi asumaan. Kaihersi sielua ja itsetuntoa.
En kehdannut kertoa miehelleni, en tyttärelleni, häpesin.
Häpesin käyttäymistäni, tyhmyyttäni. Entisen anopin sanat pullossa kasvanut, tulivat mieleeni. Tajusin etten vieläkään ole sitä pullon korkkia saanut auki....
Asia olisi jäänyt pakottamaan vain minun takaraivoani, jos pelkoa ei olisi ruokittu.
Mutta sitä ruokittiin, oikein olan takaa.
Muutaman illan kuluttua, ovisummeri soi.
Kysyn kuka soittaa, ei vastausta, joten en avaa porraskäytävän ovea.
Joku ystävällinen sielu kuitenkin auttaa hädässä olevaa ja avaa.
Ei aikaakaan kun ovikellomme soi.
Katson ovisilmästä, suuri kokoinen noin 45- 50 vuotias mies seisoo oven takana. En avaa, kysyn mitä asiaa, ei vastausta. Soittaa uudelleen, kysyn, ei vastaa. Tapaus toistuu useamman kerran, en saa vastausta. Käsken poistumaan, sanoen etten tunne häntä. Soittaa yhä ja tuo silmänsä aivan ovisilmään, siinä vaiheessa mieheni huomio jotain outoa tapahtuvan ja tulee myös eteiseen. Tuntematon mies poistuu paikalta kun kuulee minun kertovan miehelleni tapahtuneesta.
Pelkoa on ruokittu, tulee ajatus varoittamisesta, minua oli kielletty kertomasta.
En kertonut, ei yksin enää häpeä vaan myös pelko esti sen.
Elin pelon ja häpeän välimaastossa muutaman päivän, poistuin kotoa vain kauppareissujen ajaksi, silloinkin tähyilin ympärilleni, katsoin ja kuulostelin, pelkäsin.
Kunnes tyttäreni soitti ja ehdotti leipomon tehtaanmyylämässä käyntiä, lupasi tulla hakemaan, lupauduin. Matkalla avauduin ja kerroin, puhuin kaiken, häpeänkin.
Sain tietenkin kunnon läksytyksen, ei säästellyt sanojaan, olin ne ansainnut. Vannotti kertomaan miehelle ja poliisille. Kaiken saarnan keskellä tunsin kutistuvani pieneksi tytöksi joka pelkää vihaisia kasvoja ja sanoja..........
Tarina jatkuu alkuviikolla, kirjoitellaan. Faktaa tai fiktiota, siinäpä kysymys.
Rakkaudella murmur
Täysinäisen salin kesti tyhjentyä joten jonotimme muiden mukana ulos pääsyä.
Kadulla odottikin sitten tytön vanhemmat.
Molemmmat katsoivat kadun toiselle puolelle kivettynein kasvoin, ei kysytty miten meni, oliko kuva hyvä, ei mitään kommenttia. Jos vihan voisi haistaa, niin nyt jos koskaan sen haju täyttäisi koko lähiseudun. Ei kiitetty tyttären leffa seurasta, hassua, enhän minä tyttären kanssa elokuviin ängennyt. Tytärhän minulle soitti ja varasi jopa liput, kysymys kuuluukin kuka oikeastaan järjesti koko reissun, isä vai äiti?
No siinä tilanteessa en autoon ängennyt, en olisi edes uskaltanut.
Kiitin leffa seurasta ja sanoin käveleväni kotiin, olinhan suunnitellut näin jo alun alkaenkin.
Näin pelko tuli, teki pesän ja jäi asumaan. Kaihersi sielua ja itsetuntoa.
En kehdannut kertoa miehelleni, en tyttärelleni, häpesin.
Häpesin käyttäymistäni, tyhmyyttäni. Entisen anopin sanat pullossa kasvanut, tulivat mieleeni. Tajusin etten vieläkään ole sitä pullon korkkia saanut auki....
Asia olisi jäänyt pakottamaan vain minun takaraivoani, jos pelkoa ei olisi ruokittu.
Mutta sitä ruokittiin, oikein olan takaa.
Muutaman illan kuluttua, ovisummeri soi.
Kysyn kuka soittaa, ei vastausta, joten en avaa porraskäytävän ovea.
Joku ystävällinen sielu kuitenkin auttaa hädässä olevaa ja avaa.
Ei aikaakaan kun ovikellomme soi.
Katson ovisilmästä, suuri kokoinen noin 45- 50 vuotias mies seisoo oven takana. En avaa, kysyn mitä asiaa, ei vastausta. Soittaa uudelleen, kysyn, ei vastaa. Tapaus toistuu useamman kerran, en saa vastausta. Käsken poistumaan, sanoen etten tunne häntä. Soittaa yhä ja tuo silmänsä aivan ovisilmään, siinä vaiheessa mieheni huomio jotain outoa tapahtuvan ja tulee myös eteiseen. Tuntematon mies poistuu paikalta kun kuulee minun kertovan miehelleni tapahtuneesta.
Pelkoa on ruokittu, tulee ajatus varoittamisesta, minua oli kielletty kertomasta.
En kertonut, ei yksin enää häpeä vaan myös pelko esti sen.
Elin pelon ja häpeän välimaastossa muutaman päivän, poistuin kotoa vain kauppareissujen ajaksi, silloinkin tähyilin ympärilleni, katsoin ja kuulostelin, pelkäsin.
Kunnes tyttäreni soitti ja ehdotti leipomon tehtaanmyylämässä käyntiä, lupasi tulla hakemaan, lupauduin. Matkalla avauduin ja kerroin, puhuin kaiken, häpeänkin.
Sain tietenkin kunnon läksytyksen, ei säästellyt sanojaan, olin ne ansainnut. Vannotti kertomaan miehelle ja poliisille. Kaiken saarnan keskellä tunsin kutistuvani pieneksi tytöksi joka pelkää vihaisia kasvoja ja sanoja..........
Tarina jatkuu alkuviikolla, kirjoitellaan. Faktaa tai fiktiota, siinäpä kysymys.
Rakkaudella murmur
maanantai 4. kesäkuuta 2012
murmurin muistelot: Viha ja pelko yhteensoppii / osa 5
murmurin muistelot: Viha ja pelko yhteensoppii / osa 5: Ei tullutkaan tapaamista teatterin edustalle, myös vanhemmille päivä sopi joten olen ilmeisesti alusta asti ymmärtänyt oikein.... Minusta t...
Viha ja pelko yhteensoppii / osa 5
Ei tullutkaan tapaamista teatterin edustalle, myös vanhemmille päivä sopi joten olen ilmeisesti alusta asti ymmärtänyt oikein.... Minusta tehdään nyt"pesijätärtä" tai siirtäjää, en tiedä kumpaa, en halua tietääkään.
Vaimo ei tule asuntoon kun kuulee mieheni olevan kotona, odottaa porraskäytävässä.
Ulos mentäessä en näe heidän autoaan, on kuulemma jätetty kulman taakse.
Sopivasti katseilta piilossa vaimo pysähtyy, kertoo hänellä olevan rahat ja tilinumeron johon rahat tulee tallettaa; varoittaa yhä kertomasta, kukaan ei saa tietää, edes heidän tyttärensä.
Kauhistun, sanon etten voi tehdä sellaista. Luikertelen ja hädissäni vertaan lapsenlapsiini joita kaikkia tulee kohdella tasapuolisesti. Elikä jos minulla olisi varaa minun tulisi kustantaa kaikille auto ja ajokortti, joten parempi unohtaa koko ajatus.
Vaimo sanoo ymmärtävänsä, ymmärtää ja ymmärtää mutta miten?
Autoon päästyämme vaimo kertoo miehelleen yrittää puhua hiljaa ettei tyttärensä kuule, minusta ei ole väliä, en edes ymmärrä kieltään.
Miehen ilme synkkenee, asento jäykistyy, viha tulee, jää. Mikä vei lipevän hymyn, ylenpalttisen ystävällisyyden? Harhaa kaikkityynni, tästä alkaa pelko, joka kasvaa kun sitä ruokitaan.
Matka jatkuu, vaimo ja miehensä eivät tule teatteriin, joten menemme tyttären kanssa kaksin sisään.
Joudumme odottamaan kauan kuvan alkua, minunhan piti kävellä tapaamiseen.
Yritän keskittyä kuvaan, ajatus harhailee rahoissa joihin en halua koskea...
En halua pelinappulaksi. Olen opetettu pelkuriksi jo lapsesta, kunnioittamaan lakia, poliisia, tottelemaan opettajaa ja pomoa, tekemään työtä, opetettu väärän ja oikean ero. Siis pullossa kasvanut, minulle olisi pitänyt opettaa myös vaara......
Kertomus jatkuu viikon lopulla, palaillaan.
Muuten totuus voi joskus olla taruakin ihmeellisempää, siis fiktio tai faktaa?
Rakkaudella murmur
Vaimo ei tule asuntoon kun kuulee mieheni olevan kotona, odottaa porraskäytävässä.
Ulos mentäessä en näe heidän autoaan, on kuulemma jätetty kulman taakse.
Sopivasti katseilta piilossa vaimo pysähtyy, kertoo hänellä olevan rahat ja tilinumeron johon rahat tulee tallettaa; varoittaa yhä kertomasta, kukaan ei saa tietää, edes heidän tyttärensä.
Kauhistun, sanon etten voi tehdä sellaista. Luikertelen ja hädissäni vertaan lapsenlapsiini joita kaikkia tulee kohdella tasapuolisesti. Elikä jos minulla olisi varaa minun tulisi kustantaa kaikille auto ja ajokortti, joten parempi unohtaa koko ajatus.
Vaimo sanoo ymmärtävänsä, ymmärtää ja ymmärtää mutta miten?
Autoon päästyämme vaimo kertoo miehelleen yrittää puhua hiljaa ettei tyttärensä kuule, minusta ei ole väliä, en edes ymmärrä kieltään.
Miehen ilme synkkenee, asento jäykistyy, viha tulee, jää. Mikä vei lipevän hymyn, ylenpalttisen ystävällisyyden? Harhaa kaikkityynni, tästä alkaa pelko, joka kasvaa kun sitä ruokitaan.
Matka jatkuu, vaimo ja miehensä eivät tule teatteriin, joten menemme tyttären kanssa kaksin sisään.
Joudumme odottamaan kauan kuvan alkua, minunhan piti kävellä tapaamiseen.
Yritän keskittyä kuvaan, ajatus harhailee rahoissa joihin en halua koskea...
En halua pelinappulaksi. Olen opetettu pelkuriksi jo lapsesta, kunnioittamaan lakia, poliisia, tottelemaan opettajaa ja pomoa, tekemään työtä, opetettu väärän ja oikean ero. Siis pullossa kasvanut, minulle olisi pitänyt opettaa myös vaara......
Kertomus jatkuu viikon lopulla, palaillaan.
Muuten totuus voi joskus olla taruakin ihmeellisempää, siis fiktio tai faktaa?
Rakkaudella murmur
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)