Hiihdän, en tunne pelkoa, en kipua, joka kaiken järjen mukaan kuuluisi puristaa rintaa. Tunnen vain epätoivoa, vihaa, en edes halua tappaa, vaan mieluimmin tulla itse tapetuksi. Kirje polttaa taskuni pohjaa, perkele.
Vaimo kirjoittaa lähettäneensä lapset vieraalle maalle, muka turvaan, Ruotsiin.
Mikä on äiti joka luopuu lapsistaan, ei kysy lupaa, kirjoittaa vain lähettä-
neensä - kuin postipaketin.
Kumpa tulisi luoti, osuisi kunnolla, poistaisi tuskan. Kukaan tai mikään ei kuule toivettani, saan yksin kantaa tuskani. Lupauduin viestin viejäksi omille
ainoastaan tämä toive rinnassani, vapaaehtoisena, vaikka tiesin jään kuhisevan ryssiä.
Pyryttää, syyllisyys, välillä huojennus, mitä tein, teinkö oikein, katson taas jälkiä ikkunassa. Ne tuntuvat olevat ainoat mitä jäi jäljellä, lapsistani.
Olen elänyt tuskan kanssa jo muutaman päivän, en tiedä kuinka monta.
Tuijotan jälkiä ikkunassa, nenän, käden.
Veljeni ilmoittivat viimeviikolla kaatuneeksi, Entä Lasse, missä on, ei vastaa kirjeeseen. Turussa palaa pommien jäljiltä, edes Mynämäellä ei ole rauhaa. Ennen lasten lähtöä, koneet yllättivät niittytiellä, turvaa ei ole, vain lunta. Laitoin lapset alleni, makasimme liikumatta, kunnes tuli hiljaista. Mikään koneista ei ampunut, ei mikään. Pelko jäi, ei hellitä, tärisen vielä tupaan tullessani.
Neljän koululaisen äiti, kaikki hyvin, ainakin ulkoisesti, uskaltaa tuntea hyljätyn lapsen tuskansa vain alkoholin avulla.
Tuska on yhteinen, ja kuitenkin kuka menetti kaiken. Suomalaisen identitettiinsä, lapsuutensa kielen, kotimaansa ja itsenäisyyden, josta oli maksanut kalleimman osamaksu erän. Ei tunne sanan merkitystä Ruotsin kansalaisena. Kuitenkin itku tulee kutsumatta, odottamatta.
Tarina on totta. Kuulin äidin version 60 luvalla, isän 70 -80 luvulla, ja muutaman vuoden kuluttua tyttären. Isän ja tyttären kertomukset auttoi vauhtiin kuningas alkoholi.
Jokainen tarinan kertoja on nyt poistunut keskuudestamme, enkä usko kenenkään pahoittavan mielensä sen paljastamisesta.
Omituisen asiasta tekee sen kuulemisen jokaiselta erikseen, toisen tietämättä.
Itsenäisyydestä on maksanut osamaksulla koko kansa, jokainen tavallaan, mutta kuitenkin.
Pyydän anteeksi kielen käyttöäni, mutta näillä sanoilla minulle tarina itkettiin, kukin vuorollaan.
Vaimo kirjoittaa lähettäneensä lapset vieraalle maalle, muka turvaan, Ruotsiin.
Mikä on äiti joka luopuu lapsistaan, ei kysy lupaa, kirjoittaa vain lähettä-
neensä - kuin postipaketin.
Kumpa tulisi luoti, osuisi kunnolla, poistaisi tuskan. Kukaan tai mikään ei kuule toivettani, saan yksin kantaa tuskani. Lupauduin viestin viejäksi omille
ainoastaan tämä toive rinnassani, vapaaehtoisena, vaikka tiesin jään kuhisevan ryssiä.
Pyryttää, syyllisyys, välillä huojennus, mitä tein, teinkö oikein, katson taas jälkiä ikkunassa. Ne tuntuvat olevat ainoat mitä jäi jäljellä, lapsistani.
Olen elänyt tuskan kanssa jo muutaman päivän, en tiedä kuinka monta.
Tuijotan jälkiä ikkunassa, nenän, käden.
Veljeni ilmoittivat viimeviikolla kaatuneeksi, Entä Lasse, missä on, ei vastaa kirjeeseen. Turussa palaa pommien jäljiltä, edes Mynämäellä ei ole rauhaa. Ennen lasten lähtöä, koneet yllättivät niittytiellä, turvaa ei ole, vain lunta. Laitoin lapset alleni, makasimme liikumatta, kunnes tuli hiljaista. Mikään koneista ei ampunut, ei mikään. Pelko jäi, ei hellitä, tärisen vielä tupaan tullessani.
Neljän koululaisen äiti, kaikki hyvin, ainakin ulkoisesti, uskaltaa tuntea hyljätyn lapsen tuskansa vain alkoholin avulla.
Tuska on yhteinen, ja kuitenkin kuka menetti kaiken. Suomalaisen identitettiinsä, lapsuutensa kielen, kotimaansa ja itsenäisyyden, josta oli maksanut kalleimman osamaksu erän. Ei tunne sanan merkitystä Ruotsin kansalaisena. Kuitenkin itku tulee kutsumatta, odottamatta.
Tarina on totta. Kuulin äidin version 60 luvalla, isän 70 -80 luvulla, ja muutaman vuoden kuluttua tyttären. Isän ja tyttären kertomukset auttoi vauhtiin kuningas alkoholi.
Jokainen tarinan kertoja on nyt poistunut keskuudestamme, enkä usko kenenkään pahoittavan mielensä sen paljastamisesta.
Omituisen asiasta tekee sen kuulemisen jokaiselta erikseen, toisen tietämättä.
Itsenäisyydestä on maksanut osamaksulla koko kansa, jokainen tavallaan, mutta kuitenkin.
Pyydän anteeksi kielen käyttöäni, mutta näillä sanoilla minulle tarina itkettiin, kukin vuorollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti